Esittely  
    Mainontaa  
    Piirroksia  
    Sarjakuvia  
    Valokuvia  
    Kirjoituksia  
    Runoja  
    Laivafriikki  
    Extraa  
     
    Etusivu  
     
 

 
     
 
 
 
       
         
         
   
     
   
         
   

Kali

Kali on rodultaan intialainen hotellikoira. Se asusteli Goassa, Intiassa. Sen syvän punaruskeaa turkkia moni kadehti. Koiran korvanpäät lupsottivat mukavasti, antaen sille hieman humoristisen ulkonäön.

Kali on nautiskelija, ajattelija ja filosofi, joka tarvitsi oman rauhan. Aamuvarhaisella se rojotti hotellin kivetyksellä auringon ensi säteissä. Takana oli raskas yö, sillä se piti hotellialuetta reviirinään ja rähinöi muut tontille pyrkijät kauemmas. Kaiken kukkuraksi naapurin kukko pahalainen oli herättänyt sen taas liian varhain.

Koira otti hieman nokkiinsa aamiaisvieraasta, joka istui liian lähelle. Puhelin sille koiruuksissani ja ehdotin Suomeen lähtöä. Se raotti silmäänsä ja katsoi minua epäluuloisesti. Kerroin pohjoisen ilmastosta ja näin, että se meni heti kananlihalle.

Sanoin, että ihmiset Suomessa ovat vähäpuheisia ja juroja. Ikään kuin kaamos olisi päällä kesät talvet. He eivät koskaan tervehdi vierasta, eivätkä hymyile. Lisäsin, että suomalaiset elävät kilpailu-yhteiskunnassa. Koiratkin joutuvat heti syntymänsä jälkeen pentujen agilityyn. Sitä stressiä sitten hamaan hautaan saakka ja näyttelyistä on tuotava parhaat palkinnot kotiin. Sitä se suomalaisten ihmiselämäkin on.

Kali ajatteli, että puhuin palturia. Se oli tottunut vapauteen, eikä voinut käsittää, ettei pohjoisessa saanut juosta missä halusi. Telmiä kavereiden kanssa maininkien kohistessa rantaan, tai tarkkailla tiellä kulkevaa suurta norsua, jota mahuti ylväänä ohjasti.

Koira venytteli jaloilleen. Se tunsi sääliä minua kohtaan ja ajatteli, että kohta sinä turistipolo joudut palaamaan takaisin sinne kylmään ja pakkaseen. Sitten se lähti hipsimään kohti porttia. Siellä se pani pitkäkseen ja jäi viettämään koiranelämää toinen silmä raollaan. Naapurin uhripuulla kilahti kello uuden lahjan merkiksi. Kali höristi korviaan ja nautti jumalten suosiosta.

   
         
         
   
  Harri Hietala    
   
         
    Novelli perustuu Intian Goaan jouluna 2006 tekemäämme lomamatkaan.    
         
   
   
         
         
         
   

Punainen kuu

Finnairin Boeing 757-matkustajakone seisoi Hanian kentällä, Kreetalla. Sen moottorit napsahtelivat hiljaa jäähtyessään. Kone oli saapunut juuri Oulusta, josta se oli tuonut parisataa lomailijaa Hanian ympäristön eri lomakohteisiin. Kone oli purkanut matkustajat ja matkatavarat sisuksistaan. Miehistöllä oli tunti aikaa siistiä kone ja ottaa uudet matkustajat paluulennolle Suomeen. Kreikkalaiset toivat jo uusia matkatavaroita koneeseen lastattavaksi. On iltayö ja kuunsirppi katsoi taivaalta.

Odotimme vaimoni kanssa matkalaukkuhihnan äärellä. Oli kuuma, sillä halliin on ahtautunut parisataa ihmistä. Hihna vain pysyi liikkumattomana ja väki tuskastui. Viimein se nytkähti liikkeelle ja matkatavaroita alkoi tulla hihnan mukana. Hihna tuli kumiverhon läpi. Se läpsi jokaista laukkua takapuolelle, kuin ajuri hevostaan. Mekin saimme viimein omamme. Täytyi olla tarkkana, kun koppaa omansa muiden samannäköisten joukosta. Raahasimme laukut läpi hallin. Ovella törmäsimme oppaaseen. Hän kumartui katsomaan lippujamme:

– Tervetuloa Kreetalle. Bussit odottavat parkkipaikalla. Se kaksikerroksinen menee Rethimnoniin. Kuljettaja lastaa laukkunne. Joten, olkaa hyvä, lomanne odottaa…

Tulimme ulos lämpimään ja pimeään iltayöhön, jota lentoaseman valot yrittivät valaista. Kaskaat sirittivät ja me jäimme tuuhean ja tuoksuvan puun katveeseen odottamaan .

  Tunnetko etelän tuoksun, kysyn vaimoltani.
  Tunnen, ihanaa kuin parfyymi.

Taustalla lentokonemoottorin ujellus pilasi tunnelman. Se kiihdytti radalla ja nousi moottorit jylisten taivaalle. Koneen peräsin oli valaistu ja sen purjehdusvalot vilkkuivat. Se kaartoi kurssilleen ja katosi nopeasti pimeyteen.

Nousimme linja-auton toiseen kerrokseen ja ahtaudumme istuimille. Bussissa oli yhtä vähän jalkatilaa kuin lentokoneessakin. Turistit olivat aina massatavaraa kuljetusten suhteen. Opas kulki listojen kanssa linja-autossa. Hän laski ensin alhaalta ja sitten yläkerrasta. Lomalaisten luku ei vain täsmännyt. Sitten hän tarkisti liput. Ne olivat oikein. Opas löysi virheen omista papereistaan ja linja-auton moottori jyrähti käyntiin. Huojuen se lähti ajamaan kohti Rethimnonin kaupunkia. Sinne oli kahdeksankymmenen kilometrin matka. Opas tarttui mikrofoniin:

No niin, päästiinhän sitä viimein matkaan. Ajoaikamme Rethimnoniin on noin puolitoista tuntia, mutta hiljaisen liikenteen takia se saattaa sujua hieman nopeammin. Kuljettajanamme on tällä kertaa Jorgos. Toivotan teidät vielä kerran tervetulleeksi Kreetalle. Kerron sitten lähempänä Rethimnonia yleisistä, majoitukseen liittyvistä asioista.

Linja-auto ajoi hiljaisia ja pimeitä teitä. Täällä nukutaan jo, tuumin ajaessamme pienen taloryhmän ohi. Katuvalot yrittivät puhkoa ympäröivää pimeyttä, siinä kuitenkaan onnistumatta. Sitten tie alkoi laskeutua serpentiininä korkeaa rinnettä Soudan lahden pohjukkaan. Kuljettaja jarrutti joka käännökseen moottorilla. Kaksikerroksinen bussi huojui mutkissa. Kaukana alhaalla näkyi valoja. Lahden vesi välkehti rannan heikossa valaistuksessa.

  Onneksi oli pimeää, emmekä nähneet kuinka jyrkkä tuo rinne oli. Vieressä oli pudotusta vaikka
kuinka paljon. Eikä välillä ollut kaiteita laisinkaan, sanoin linja-auton päästyä alas.
Niin, aina joskus kuulee täälläpäin maailmaa sattuneista onnettomuuksista, joissa auto oli pudonnut rotkoon, vaimoni sanoi jännittyneellä äänellä.

Lahden pohjukan jälkeen tie liittyi Kansallistiehen, joka on Kreetan pohjoisrannikolla, itä – länsi suunnassa kulkeva moottoritie. Käännymme itään ja bussin vauhti parani. Lentoaseman jälkeen päälle laittamamme kännykät pirahtelivat tekstiviestien merkeissä. Samoin kävi muutamalle muullekin bussin matkustajalle. Kun avasimme viestit, saimme lukea paikallisten verkko-operaattorien ilmoittavan, että puhelimemme olivat heidän verkko-alueellaan. Eli, tervetuloa Kreetalle, me rahastamme nyt teitä. Tämä oli nykyajan tervetulotoivotus, perinteisen leivän ja suolan sijasta.

  Katsokaa taivaalle. Auton vasemmalle puolelle. Siellä näette Kreikan kuun. Se on hieman erinäköinen kuin kotona Suomessa, opas puhui mikrofoniin.

Katseet kääntyvät, ja toden totta!  Taivaalta katsoo punainen kuunsirppi. Sen asentokin on erikoinen, se makasi selvästi selällään.

Se näyttää aivan veriappelsiinin lohkolta, vaimoni totesi.
Niin näyttää ja muistuttaa venettä taivaankannella, sanoin.

Tie kulki lähellä merta. Aika ajoin putkahti näkösälle valaistuja, pieniä lomakyliä. Niitä oli kuin helmiä pitkin rannikkoa. Kalives, Vamos, Kefalas, Georgioupoli. Niiden nimet maistuivat retsinalle, ouzolle, appelsiini- ja oliivilehdoille, siniselle merelle ja valkoisille taloille, joissa on siniset ikkunaluukut. Opas palasi jälleen ääneen ja alkoi selostaa majoitukseen liittyviä yksityiskohtia. Kaupungista kertova infotilaisuus olisi aamupäivällä, kun pahimmat matkan rasitukset on nukuttu pois. Tien kahta puolta alkoi ilmaantua yksittäisiä taloja ja kohta olimme itse kaupungissa. Se oli hiljainen ja väki nukkumassa. Vain muutama nuorukainen ajoi vielä skoottereillaan kaupungin kaduilla. Kiersimme keskusaukion ja jätimme pienen ryhmän pääkadun varrella olevaan hotelliin. Seuraavassa pysähdyspaikassa linja-auto tyhjeneni ja loput matkustajat suuntasivat kahteen, lähekkäin olevaan hotelliin. Matkalaukkujen pyörät paukkuvat kivettyjen katujen epätasaisuuksiin. Kulkukissa sähähti juoksuun roskalaatikon alta.

Tässähän tämä Bella Mare on, sanoin vaimolleni noustessamme hotellin portaita.
Näyttää uudelta, vaimo tuumi  vilkaistessaan nelikerroksisen hotellin julkisivua.

Saimme vastaanotosta huoneen numero neljätoista avaimen. Hissi vei meidät hotellin neljänteen kerrokseen. Yksiö oli avara, siinä on keittonurkkaus, sekä siisti kylpyhuone. Tämä yksiö tulisi olemaan tukikohtamme viikon ajan. Menimme parvekkeelle ja vasta silloin kuulimme ja näimme, kun meri löi kohisten rantaan vajaan sadan metrin päässä.

Hienoa, toteamme yhdestä suusta.
Mennäänkö käymään vielä rannassa, vaimoni kysyi.
Mennään vaan. Minäkin haluan haistella suolaista merituulta.

Vastaanottovirkailija katsoi kummissaan, kun lähdimme vielä yön selkään. Kerroimme hänelle käyvämme vain iltakävelyllä. Katu vietti jyrkästi rantaan. Ylitimme rantakadun ja jäimme nojaamaan kaiteeseen. Suolaiset pärskeet lensivät tänne asti. Punainen kuunsirppi oli siirtynyt lännemmäksi. Se loi välkkyvää siltaa vanhan aallonmurtajan ja majakan suunnasta. Kello oli puoli kaksi yöllä ja oli tavattoman lämmintä. Hotellin ulkomittari näytti plus kahdeksaatoista astetta. Nojasimme kaiteeseen ja katselimme pimeälle merelle. Meillä tulisi olemaan hieno lomaviikko edessämme. 

Olin kertonut aikaisemmin vaimolleni laivoista, joilla olin purjehtinut näillä vesillä. Aikaa siitä oli yli kolmekymmentä vuotta. Olin silloin 16-vuotias messipoika. En uskonut näkeväni enää koskaan näitä vesiä, enkä haistelevani näitä tuulia. Mutta toisin kävi ja nyt seisoimme tässä. Olin palannut nuoruuteeni. Liikuttuneena kuuntelin meren öisiä ääniä. Muistin vielä mille meri tuoksui silloin. Edelleenkin sen tuoksu on pysynyt samana - suolaisena ja makeana. Tavallista suurempi aalto murtui rantaan. Se lennätti pärskeitä päällemme. Pyyhin niitä poskiltani ja tunsin suolaisen maun huulillani - eikä se kaikki ollut merivettä.

   
         
         
   
  Harri Hietala  
   
         
    Novelli perustuu Kreetan Rethimnoniin kesällä 2004 tekemäämme lomamatkaan.    
         
   
   
         
         
         
   

Tien laidassa

Illan kosteus alkoi hiipiä tielle. Se nousi sitä mukaa, kuin aurinko laski puiden ja vaarojen taakse. Suoperäinen maasto levitti kitkerää tuoksua nenään. Sääsket tanssivat ilta-auringon säteissä. Kaksi lomalle menevää sotilasta kulki pikitien laitaa. Autoliikenne oli jo hiljenemään päin. Sotilaat olivat päässeet lomalle Sodankylän varuskunnasta iltapäivällä. Peukalokyydillä toteutettavaksi suunniteltu lomareissu Ouluun ei kuitenkaan ottanut onnistuakseen – ei sitten alkuunkaan.

Iltapäivän aikana sotureiden ohi oli ajanut runsaasti autoja. Suurimmalla osalla niistä oli vierasmaalaiset kilvet. Ne olivat turisteja ja autot täynnä tavaraa. Sotilaat olivat kironneet loittonevien autojen perään. Tilanne näytti huonolta, sillä loma hupeni tunti tunnilta, eikä vielä oltu kuin alkutaipaleella. Taas ajoi auto etelän suuntaan. Siinä oli vain kuljettaja, joka tuijotti mekaanisesti eteensä. Mahtoiko se edes huomata sotureita? Kaukana takanapäin olivat ajat, jolloin sotilaspuku ja ylös nostettu peukalo saivat jalan jarrupolkimelle. Niitä aikoja monet armeijan käyneet vieläkin muistelivat.

Taas tuli auto. Se oli suurempi kuin henkilöauto, olisiko pieni kuormuri? Soturien peukalot pomppasivat ylös kuin junan opastimet. Autonkuljettaja huomasi liftarit, pisti vilkun päälle ja jarrutti. Auto kulki huojahdellen vielä kymmeniä metrejä ja pysähtyi sitten tien poskeen. Se oli pieni linja-auto, joka veti perässään perävaunua. Soturit pinkaisevat juoksuun kohti linjurin auki rämähtävää ovea. Kyyti, kuin kyyti, he ajattelevat noustessaan autoon. Näky jonka he kohtasivat, oli kuin jostain vanhasta Suomi- filmistä. Väsynyt, parroittunut ja kilon silmäpusseja kantava kuski nojasi rattiin ja kääntyy tervehtimään heitä. Kuskin vieressä, konekopalla istui farkkuhousuinen, lyhyeen puseroon pukeutunut nainen. Auton perällä huojui humalainen mies tupakka huulessa. Auto oli telefirman asunto-auto. Sen perällä oli vuoteet kahdessa kerroksessa. Työporukka oli ollut kaksi viikkoa pohjoisessa vetämässä puhelinlinjaa. Nyt he olivat palailemassa maalikylille. Kaaos oli lievä sana kuvaamaan auton sisällä vallitsevaa epäjärjestystä.

Auto nytkähti liikkeelle ja vasta silloin sotilaille selvisi auton epävarman näköinen kulku. Kuski oli niin väsynyt, että hänen tyttökaverinsa joutui ravistelemaan tätä tämän tästä. Mies meinasi nukkua rattiin ihan väkisin. Tyttö vakuutti kuskin olevan kyllä selvin päin, mutta kuskin unet olivat jääneet viime aikoina vähiin. Takana istuva mies tarjosi sotureille kaljaa ja kertoi omista varusmies-ajoistaan. Sitä sotureiden on pakko kuunnella, ikään kuin maksuksi kyydistä. Nainen kertoi olleensa porukan kokkina työmaalla. Hän tiedusteli, oliko kummallakaan sotilaalla ajokorttia. Jos olisi, niin kuskin paikka olisi heti vapaa. Kun kortteja ei löytynyt, jatkoi rattiin nukahteleva kuski huojuvan auton luotsaamista kohti etelää.

Viimein keskellä korpea tuli taukopaikka. Auto kaarsi pienen huoltamon pihaan Käyrämössä ja teleporukka päätti ottaa muutaman tunnin torkut. Muussa tapauksessa he löytäisivät itsensä jostain ojasta, sillankaiteesta tai vaarankupeesta auto tuusan nuuskana. Viisaasti päätelty, soturit tuumasivat marssiessaan baarin kahvijonoon. Pöydässä he laativat uuden sotasuunnitelman. Se sisälsi sopivan ajoneuvon tiedustelun ja sen kuljettajan paikallistamisen baarin sisältä. Sen jälkeen toinen sotureista marssisi pöytään. Kaksi ensimmäistä yritystä ei tuottanut tulosta, sillä autot olivat menossa väärään suuntaan. Mutta sitten tärppäsi.

Auto oli nopea Opel Commodore. Sen kuljettaja ja hänen tyttökaverinsa tarjosivat heille kyydin Rovaniemelle. Hyvä, ajattelivat soturit ja ahtautuivat urheiluauton takapenkille. Nyt matka joutuisi, eikä olisi pelkoa kuskin nukahtamisesta rattiin. Poroja kuski tosin joutuisi varomaan, kuten muutkin kuljettajat. Sitten mentiin ja maisemat alkoivat vilistää tien kahta puolta. Kuski ajoi nopeasti ja soturit pitelivät penkistä kiinni. Sitten tie leveni parin kilometrin matkalta lentokoneiden varalaskupaikaksi. Esteettömällä, suoralla lentokentällä kuski painoi kaasun pohjaan. Nopeusmittari kipusi nopeasti sataankahdeksaankymmeneen kilometriin tunnissa. Se oli aika haipakkaa. Tavallisesti soturit olivat tottuneet postiauton verkkaiseen lomalaiskuljetukseen tällä välillä. Rovaniemi tuli näkyviin liiankin nopeasti. Soturit kiittelivät kyydistä ja lähtivät marssivat kaupungin läpi.

Rovaniemen jälkeen soturit joutuivat taas tyytymään apostolinkyytiin. Oli nosteltava vain tossua toisen eteen ja toivottava, että joku heltyisi sen verran, että ottaisi kyytiin. Kymmenen kilometrin marssimisen jälkeen heitä onnisti. Punainen henkilöauto kaarsi tien sivuun. Ratin takana istui mies ja vänkärin paikalla nainen. He olivat menossa Kemiin. Kyyti tuli kuin tilauksesta, soturit ajattelivat istuessaan väsyneinä auton takapenkillä. Öiset maisemat vaihtuivat verkalleen ja jossain laskeutui sumua tielle. Kello oli pitkästi yli puolen yön. Kuski ja nainen olivat leikkisiä. He loivat toisiinsa merkitseviä katseita ja kuskin käsi viivähti joskus naisen reidellä. Eivät he ainakaan naimisissa ole, eivät ainakaan toistensa kanssa, vaikka kummallakin oli sormukset nimettömissä, soturit tuumivat. Asia vahvistui Kemissä, kun nainen jätettiin eräälle linja-auto pysäkille ja mies jatkoi toiseen kaupunginosaan. Kesäyöhön mahtui monenlaista kulkijaa.

Kemin jälkeen soturit olivat taas tien poskessa. He saivat lyhyen kyydin parilta tirskuvalta tyttölapselta. He olivat kokeilemassa isän autolla tuoretta ajokorttiaan. Pimut olivat pyörineet ensin kaupungilla pillurallia ja olivat nyt menossa yöhuoltamon baariin kahville. Uskalsitte kuitenkin ottaa kyytiin, kiittelivät soturit tyttöjä. Nuoriso oli kansoittanut baarin ja soturit joutuivat kuuntelemaan muutamia valittuja herjoja armeijasta, kahvikuppostensa lomassa. He kyselivät parista pöydästä kyytiä, mutta olivat kaikki Kemiin meneviä, joten ei muuta kuin taas tien laitaan.

Kädet väsyivät peukalon heilutteluun ja silmiin sattui, kun he tähystivät tulevia autoja kesäyön hämärässä. Taas meni muutamia autoja ohi pysähtymättä, mutta sitten vihreä kuormuri vilkutti tien laitaan. Soturit pyrähtivät juoksuun jarruttavan auton perään, kuin peläten, että se muuttaisi vielä viime hetkellä mieltään ja kaasuttaisi pois. Kuormurin kuski kertoi menevänsä Olhavaan, mutta kyytiin sopisi. Kuski oli keski-ikäinen mies ja kertoi vieneensä huvilatarpeita Torniojoki-varteen. Hän oli nyt palailemassa kotiin. Mies tarjosi sotureille tupakat. Hän kertoi omista varusmiesajoistaan. Mies oli ollut autokomppaniassa ja aloittanut silloin nämä autohommat. Sen jälkeen hän oli hankkinut vekselivetoisen auton ja sen pito oli tosi rankkaa. Tien päällä joutui olemaan enemmän kuin vaimon vieressä, hän naureskeli. Sotureita hymyilyttivät miehen puheet. Hänen kyydissään olisi istunut mieluusti vaikka Ouluun saakka. Mutta Olhava tuli ja vanha kuormuri jätti soturit tienristeykseen. Virnistävä kuski heilautti kättään ja kaasutti tiehensä.

Olhavan jälkeen soturit marssivat ja kiristelivät hampaitaan. Kumpi olikaan se, joka keksi tämän liftausjutun. Olisi vain lähdetty linja-autolla Rovaniemelle ja siitä junalla Ouluun. Soturit olivat liftanneet myös edelliselle lomalle ja silloin oli homma onnistunut hyvin. He olivat olleet Oulussa ennen junaa. Mutta tämä reissu oli alkanut takeltelemaan jo alkumatkasta ja pelkkään Rovaniemelle pääsyyn oli kulunut ikuisuus.

Alokas-aikanaan he olivat tottuneet marssimaan, mutta siirtyminen keittiölle oli laiskistuttanut miehet. Hyvä kuntokin oli kadonnut, eikä soppatykin ääressä sitä saanut takaisin. Nyt sitä olisi tarvittu, tuumivat miehet marssiessaan hiljentyneellä, aamuöisellä tiellä. Sitten kaukaa alkaa kuulua auton ääntä. Se tuli oikeasta suunnasta. Soturit terästävät katsettaan ja kädet kohoavat. Nuorimies jarrutti ja poimi soturit kyytiinsä. Hän oli tulossa onnistuneelta riiuu-reissulta ja vaikutti tyytyväiseltä. Muussa tapauksessa hän tuskin olisi vaivautunut pysähtymään, ajattelivat soturit. Nuorimies kehuskeli hyvää tanssitaitoaan ja viehätysvoimaansa. Sillä yhdistelmällä naisia saadaan, hän tähdensi sotureille, jotka kuuntelevat hänen jutustelua vihreinä kateudesta. Sotureiden omat naisasiat eivät aina oikein onnistuneet. Tansseissa tytöt katselevat sotilaita pitkin nenänvartta. Armeijan harmaissa kaikki näyttivät samannäköisiä, eikä kukaan erottunut joukosta. Vastapuolen kiinnostus oli myös sen mukaista. Tämäkin kyyti päättyi ennen Oulua ja soturit joutuivat taas tähystämään tielle.

Aamulla aikaisin, kun aurinko oli jo noussut, istuivat soturit kioskin rappusilla Oulun esikaupunkialueella. He olivat kävelleet edellisen kymmenen kilometrin matkan ja olivat jo melkein kotona. Vielä vähän, he ajattelivat väsyneinä. Samalla keltainen paikallisliikenteen bussi yllätti heidät ajamalla suuntaan, mistä soturit olivat tulleet. Hyvä, se menee päätepysäkille kääntymään ja palaa kohta. Soturit nousevat ja lähtivät kävelemään pysäkin suuntaan. Kohta bussi jyristi paikalle ja poimi matkustajat kyytiinsä. Bussissa toinen sotureista meinasi nukahtaa heti istumaan päästyään.

Soturit erosivat pysäkillä ja suunnistivat koteihinsa. Sitä ennen he olivat sopineet paluusta varuskuntaan sunnuntai-iltana. Se tehtäisiin junalla ja linja-autolla. Kasarmilla ei kerrottaisi kenellekään tästä fiaskoksi muodostuneesta liftausmatkasta, jonka loppumatka jouduttiin köröttelemään paikallisbussilla. Kaikkihan sille nauraisivat!

   
         
         
   
  Harri Hietala  
   
         
    Novellin ainekset: Muistikuvia liftausmatkalta  Sodankylästä Ouluun 1971.    
         
   
   
         
         
         
   

Aikamatka Ouluun 1954

   
   

 

 

 

 



Alkukesästä talon ympärillä kauniisti kukkineet tuomet olivat menettäneet loistonsa ja huumaavan tuoksunsa. Kesä oli kääntynyt syksyn puolelle, mutta vielä riitti kauniita päiviä ja pilvet purjehtivat korkealla sinisellä taivaalla.

Pieni vaaleanvihreäksi maalattu talo sijaitsi Korvensuoralla, Oulusta Kuusamoon johtavan valtatien varrella. Talon omisti Santeri ja sitä kutsuttiin yleisesti Santerin mökiksi. Mökissä oli kaksi huonetta, keittiö ja kamari. Eteisen viileässä komerossa valmistui kesäisin viilit laakeissa lasikupeissa. Siellä oli myös talvella pieni silakka- ja puolukkanelikko. Mökin vintille oli viritetty pyykkinarut sadetta ja talvea varten. Tontin takarajana oli piharakennus. Siinä oli sauna, vaja ja puuliiteri. Isä lämmitti saunan kerran viikossa. Vajassa säilytettiin perheen arvokkainta omaisuutta; isän polkupyörää ja työkaluja. Pieni perunamaa tontin kulmalla antoi satoa talven varalle.

Mökissä asui isä, äiti ja pieni poika, jotka olivat muuttaneet Sievistä Ouluun. Perhe oli muuttanut aluksi äidin isän, eli papan alivuokralaisiksi. Isä meni metsätöihin Pohjois-Ruotsiin. Palattuaan sieltä hän pääsi töihin Toppilan satamaan. Siellä isä tutustui Santeriin, joka toimi sataman sukeltajana. Santerilla oli sopivasti mökki vuokrattavana ja niin perhe pääsi oman katon alle.

Poika odotti isää töistä joka päivä. Hän tähyili portinpielestä Kuusamontielle ja tarkkaili ohiajavia kuorma- ja rekka-autoja. Pienemmät autot eivät häntä niin kiinnostaneet. Pian lähestyi pyöräillen tuttu hahmo ja salkku ohjaustangossa isä kaarsi pihaan.

Perhe asettui ruokapöytään. Tänään oli sianlihakastiketta ja kuoriperunoita. Äiti auttoi poikaa perunoiden kuorinnassa.
– Kyllä minä itte osaan, poika sanoi.
– No, autan kuitenkin.

Ruokailun jälkeen äiti siivosi pöydän, tiskasi ja huuhteli astiat sinkkisessä soikossa. Isä luki lehteä keittiön pöydän ääressä. Poika haki piirustusvälineensä ja kiipesi pöydän toiselle puolelle. Paperille syntyi laiva. Laivan kylkeen poika piirsi luukkuja. Niistä purettiin laiturille banaaneja, omenoita ja appelsiineja. Samalla poika tivasi isältä sataman kuulumisia.
– Siellä on nyt tosi iso laiva, isä sanoi.
– Tähän saakka suurin, mitä Oulussa on käynyt.
- Sen nimi on Wirakel ja se on suomalainen tankkilaiva.

Poika jätti piirustuksen ja kipaisi isän syliin. Se laiva pitäisi päästä näkemään, hän ajatteli.
– Isä, mentäiskö katsomaan sitä Raakkelia?
– Wirakelia, isä naurahti.
– Ulkona veti pilveen, tuleekohan sade, isä sanoi ja katsoi ikkunasta.
– Jos tulee, niin ainakaan pyörällä emme voi mennä.

Pojan suupielet valahtivat alas, eikä itku ollut kaukana. Isä lepytteli poikaa ja kertoi, että päivällä oli lehtimiehet tekemässä juttua laivasta ja uutinen olisi kuvan kera huomisessa Kalevassa. Siitä poika sen Raakkelinsa sitten näkisi. Isän lohduttelulla oli kuitenkin päinvastainen vaikutus. Kuin bensiiniä olisi kaadettu hiillokseen. Sellainen Raakkeli piti nähdä, poika ajatteli ja jäi pohtimaan keinoja myrtyneen näköisenä.
– Katsos, kuka ajoi autolla pihaan, äiti huudahti verhonkulmaa raottaen.
– Sehän on Santeri, mitähän asiaa sillä on?
– Meidän piti sopia näistä talon vuokra-asioista, tulikin sopivasti, isä sanoi.

Santeri pysäköi autonsa pihaan, nousi siitä ja katseli hetken tuttua pihapiiriä. Sitten kuului, kun jalat pyyhittiin portaiden ralliin ja askeleet tulivat eteiseen. Santeri koputti oveen ja astui keittiöön.
– Päivää taloon, hän sanoi.
– Päivää, päivää.
– No, mitä tänne matalaan majaan kuuluu?
– Mitäs tänne, isäntä on hyvä ja istuu.

Äiti kaatoi vettä uuteen sähköpannuun ja laittoi sen johdon pistokkeeseen. Vesi kiehahtaisi siinä nopeasti puuhellaan verrattuna.
– Teillä on uusi sähkökahvipannu, Santeri sanoi pannua katsellen.
– Toin sen viime talven Ruotsin reissultani, isä vastasi
– Tosi kätevä.

Äiti kattoi kahvipöydän ja pojallekin laitettiin kuppi. Isä ja Santeri sopivat talon vuokra-asiat ajan tasalle. Äiti kaateli kahvia kuppeihin ja valitteli, ettei ollut huomannut ostaa Hotin kaupasta pullaa. Nyt piti tyytyä vain korppuihin mutta kaikille ne tuntuivat maistuvan.
– Mitä tämä nuorimies mököttää, kysyi Santeri ja pörrötti pojan tukkaa.
– Taisi äsken suutahtaa, kun emme lähteneet Raakkelia katsomaan, isä sanoi.
– Mitä ihmeen Raakkelia?
– Sitä Toppilassa purkavaa Wirakelia, isä naurahti.
– Jaa, vai Wirakel pitäisi nähdä.
– No, enpä ihmettele, joka pojan täytyisi sellainen laiva nähdä, Santeri sanoi.

Isä ja Santeri puhuivat Wirakelista. Poika kuunteli miesten puhetta korvat höröllä. Uusi, suuri ja komea, niin he Raakkelista sanoivat. Sitten Santeri yllätti;
– Mitä, jos mentäisiin käymään minun autolla Toppilassa?
– No, sepäs olisi jotain pojallekin, isä sanoi.
– Mennään, mennään, poika riemuitsi.
– Voisin maksaa...
– Ei mitään, kuuluu vuokraan, Santeri naurahti.

Äiti ei halunnut lähteä mukaan. Oli kotitöitä vielä tälle illalle. Hän hoputti miesväkeä matkaan, että ehtisivät ennen pojan nukkumaan menoa takaisin.

Poika oli niin Raakkelin lumoissa, että kengätkin menivät aluksi vääriin jalkoihin, mutta siitä selvittiin. Sitten miehet ja poika nousivat Santeriin pieneen Renaultiin. Siinä oli moottori takana, niin pojalle oli kerrottu. Santeri käänsi auton pihassa ja kaasutti Kuusamontielle.
– Pitkä se on tämä Korvensuora polkea, vaikka emme aivan päässä asukaan, isä sanoi.
– Varsinkin kun sataa ja on vastatuuli.
– Tuttu juttu minullekin, kun täällä asuin, eikä ollut tätä autoa. Santeri sanoi.

Renault kulki kaupunkiin päin. Poika katseli takapenkiltä tuttuja maisemia. Korvensuoran kansakoulu jäi vasemmalle ja voimalinja ylitti tien. Sitten taloja, pihoja ja pellonpätkiä liukui ohi. Välillä metsikkö tai pajukko ylsi tien laitaan.

Korvensuora kuului Oulujoen kuntaan. Lähempänä Kuusamon- ja Kajaanintien risteystä auto ylitti kunnan rajan ja tuli Oulun kaupungin alueelle. Tästä kaupunkiin saakka olivat myös katuvalot. Risteyksen jälkeen tuli pitkä pätkä peltoja ja oikealla Typpitehtaan rakennusalue.
– Miten sulla nuo työhommat, Santeri kysyi isältä.
– On ne lupailleet vielä satamassa, mutta talveksihan se menee kiinni.
– No, Oulussa alkaa isoja rakennustyömaita lähivuosina. Tämä Typpitehdas ja Hiukkavaaran kasarmialue, Santeri sanoi.

Sen jälkeen auto ylitti pohjoiseen menevän rautatien ja jatkoi Tuiran puolelle. Puutalot reunustivat Valtatietä. Pari kivirakennuskin seisoi kuin kummajaiset vaaleiden puutalojen lomassa. Poika tiesi, että toinen oli Komun kauppa ja toinen yleinen sauna.

Auto jatkoi Valtatien ja Huvilatien risteyksen ohi. Poika katseli vasemmalle puistomaisemaa. Heti risteyksen jälkeen oli männikössä Oulun synnytyslaitos. Poika tiesi, että sieltä sai vauvoja ja joku kutsui sitä myös Nukkelaksi. Puutalot jatkuivat ja Valtatien loppupäässä, ennen satamaa oli pari epämääräistä kahvilaa. Poika oli kuullut puhuttavan Loiskeen kuppilasta. Niissä majaili sataman väkeä, satamatyöläisiä, syntisiä naisia ja viinatrokareita. Isä ja Santeri vilkaisivat toisiinsa merkitsevästi niiden ohi ajettaessa.

Rautatie kaarsi oikealta tien viereen. Siiten se tunki itsensä samalle sillalle maantien kanssa.
– Tässä autot odottavat vuoroaan, jos juna tulee, isä selvitti pojalle.
– Niin, poika sanoi ja katseli pelokkaana näkyykö junaa.

Seuraavasta risteyksestä auto kääntyi oikealle, sataman Hietasaaren puolelle. Telakka jäi oikealle ja varsinainen satama-alue alkoi. Vanha puinen Mylly-Pekka proomu makasi laiturissa. Sataman molemmin puolin oli aluksia lastaamassa, mutta tällä puolella oleva Wirakel erottui heti kokonsa puolesta. Santeri pysäköi auton laivan lähelle ja he astuivat ulos katsomaan. Wirakel oli harmaarunkoinen alus. Sen keula kohosi korkealle viereisen makasiinin katon yläpuolelle. Laivassa oli valkoiset kansirakenteet ja mustassa savupiipussa sinivalkoinen viiva, jossa W-kirjain.
– Siinä se nyt on, Wihurin Wirakel, Santeri sanoi.
– Se on 160 metriä pitkä, 20 metriä leveä ja aivan uusi.
– Melkoinen järkäle, isä sanoi.
– Eipä ole Oulussa ennen moista nähty.

Poika oli sanaton. Mykistyneenä hän katsoi laivaa ja näki jonkun miehen kulkevan kannella. Mies näytti muurahaiselta.
– Miksi siinä ei ole luukkuja tuossa sivussa, poika kysyi.
– Se on tankkilaiva ja se on tuonut tänne polttoainetta, isä sanoi.
– Näekö tuon suuren letkun joka tulee laivasta, siitä se lasti virtaa tuonne TB:n säiliöihin.
– Wirakel on tullut tänne Kontstanzasta, Romaniasta, Santeri sanoi.
– Se on Mustallamerellä.

Poika näki, kun perälaivan avoimesta ovesta tuli valkotakkinen mies ja tyhjensi ämpärin tynnyriin joka oli sidottu kaiteeseen kiinni.
– Se on laivan kokki joka kaatoi sinne ruoantähteet, Santeri sanoi.
– Kun laiva pääsee avomerelle tynnyrit tyhjennetään mereen.
– Lokit seurasivat laivaa ja saivat sitten ruokaa.
– Se on hyvä, poika sanoi ja katseli satamassa liitäviä suuria lokkeja.

Miehet ja poika katselivat Wirakelia ja muuta sataman elämää. Pieni satamahinaaja auttoi höyrylaivan irti laiturista. Laiva kiitti torven törähdyksellä. Sataman päähän oli ankkuroitu ruoppaaja ja läheiseltä telakalta välähti hitsausvalo.

Santeri pyysi vielä isää ja poikaa käymään Toppilansalmen toisella puolella. Siellä oli hänen työpaikkansa, satamakonttori ja iso ankkuri, jonka he olivat nostaneet salmesta. Poika näkisi samalla myös hänen työkamppeensa, eli sukeltajanpuvun.

Toiselle puolelle mennessä Santeri kertoi vielä hauskan tarinan Wirakel-nimen synnystä. Laivan omisti Wihuri ja he antoivat kaikille laivoilleen nimen joka alkoi W-kirjaimella. Niitä oli Wiiri, Wirta, Wiima ja niin edelleen. Tämän laivan kohdalla nimeen otettiin kaksi ensimmäistä kirjainta sukunimestä ja loppuosaksi vaimon nimi. Näin nimeksi tuli Wirakel.
– Eli, ei se nuorenherran Raakkeli sitten kovin kauas osunutkaan, Santeri nauroi.

Santeri parkkeerasi auton satamakonttorin kupeelle. Satama oli hiljentynyt illaksi. Nosturien koukut roikkuivat ilmassa ja laivojen avoimien ruumanluukkujen päälle oli viritetty suojateltat. He kulkivat erään laivan läheltä. Sen partaaseen nojasi merimies katsellen heitä.

Sukeltajien varastossa Santeri esitteli sukeltajanpuvun. Puku oli kuminen ja siihen kuului raskaat saappaat ja lyijypainoilla varustettu vyö. Koko komeuden kruunasi messinkinen sukeltajan kypärä. Se kiinnitettiin pukuun kiinni.
– Letkusta sitten ilmaa, Santeri sanoi ja osoitti letkunippua.

Poika katseli pelottavan näköisiä sukeltajanvarusteita. Niillä pitäisi mennä pinnan alle, kylmään ja pimeään. Ei ikinä, ei isäkään uskaltaisi, hän ajatteli.

Norjalaisen laivan ankkuriin tutustuminen oli mukavampi juttu. Ruosteisena, kasa kettinkiä vierellään, se lojui varastorakennuksen kupeella. Ankkuri oli tarttunut salmen pohjaan ja kettinki oli katkennut. Laiva oli lähtenyt ilman sitä. Sukeltaja oli löytänyt myöhemmin ankkurin. Se painoi hirmuisesti. Hinaaja oli haalannut ankkurin satamanosturin ulottuville ja se oli nostanut ankkurin maihin.
– Siinä se lepää, Santeri sanoi.

Santeri katseli kädet selän takana ankkuria ja tuumi:
– Eipä huomattu, kun oltiin tuolla toisella puolella, käydä sataman suulla, hän sanoi.
– Siellä ovat purjelaivat purkaneet ennen vanhaan painolastejaan.
– Sieltä voi vieläkin löytää erikoisen näköisiä kiviä.
– Mutta, käydään joskus toiste, Santeri lupasi.

Poika haukotteli. Monet uudet asiat pyörivät päässä. Hän olisi lähtenyt vielä kiviä etsimään, mutta isä ja Santeri olivat kotiinlähdön kannalla. He kävelivät takaisin autolle. Isä ja poika istuivat taakse ja Santeri käynnisti auton. Kovin kauan ei tarvinnut ajella, kun poika nukahti. Hän näki unta laivoista ja lokkien huudot kaikuivat korvissa. Poika heräsi vasta kotipihalla. Isä kiitteli Santeria ja kantoi pojan sisään. Äiti riisui hänet ja laittoi nukkumaan.
– Kovinpa myöhään teillä meni, äiti sanoi.
– No joo, olihan siellä katsottavaa, pojalle Raakkeli ja kaikki.

 

 

 

 

 
   
  Harri Hietala  
   
         
    Novellin ainekset:
- Sanomalehti Kalevan uutinen 50-vuoden takaa: mt Wirakel neitsytmatkallaan Oulussa
- omat muistikuvat Korvensuoralta ja käynnistä Toppilan satamassa
- tapahtumien ajallinen yhteensovittaminen
   
         
   
   
         
         
         
   

Välimeren tapaan


Leikkuulautani on hyvä, sillä tein sen itse mittojen mukaan. Keittiön työpöydässä on surkea vedettävä leikkuulauta, tai oikeammin kaksi, mutta en käytä niitä. Olkoot lokeroissaan. Leikkuulaudan pitää olla tukevasti pöydällä, silloin sillä on hyvä työskennellä.

Työlaudalla on sipulia, valkosipulia, vihreää ja punaista paprikaa ja mustia oliiveja. Viipaloin sipulit ja valkosipulin. Kaadan tilkan oliiviöljyä pannulle ja laitan sipuliseoksen paistumaan. Maustan sen mustapippurilla ja suolalla. Jauhan pippurin suoraan myllystä. Messinkiset, kookkaat pippurimyllyt ovat Kreetan matkamuistoja. Ehdottomasti parhaita tuliaisia, mitä sieltä löysimme. Kuinka monta kertaa kirosin aikaisemmin puisia kotimaisia, tai mitä ne nyt olivatkaan. Niistä kun ei saanut pippuria ulos, vaikka kuinka yritti vääntää.

Sipuleiden paistuessa viipaloin paprikat ja oliivit. Otan sipulit syrjään ja lisään pannulle paprikaviipaleet. Kuullotan niitä hetken ja lisään oliivit. Lopuksi lisään sivuun siirretyt sipulit paprikoiden joukkoon. Seos on värikäs ja herkullisen näköinen. Se on tärkeä osa espanjalaista uunikalaa, jota valmistan tämän päivän ateriaksi. Teen sitä reilumman annoksen. Sitä voi lämmittää vielä huomenna. Maut vain paranevat.

Pakastekalapaketit ovat sulaneet. Sivelen annospalat tomaattisoseella. Muuten kalat voivat jäädä kalpeiksi. Maustan kalat suolalla, jauhetulla mustapippurilla ja sitruunapippurilla. Voitelen vuoan ja asettelin kalat kahteen riviin, vähän lomittain. Välit täytän sipulipaprikapaistoksella. Kiertoilmauuni on lämmennyt jo 200 asteeseen ja laitan vuoan uuniin. Se saa olla siellä 20 minuuttia.
Perunat kiehuvat ja teen niistä kohta muusia. Istun hetkeksi tauolle keittiön pöydän ääreen. Kuppi teetä on nyt paikallaan. Tee on hyvää. Valmistan sitä hauduttamalla. Tallinnassa myydään hyviä intialaisia ja venäläisiä teelaatuja. Tuomme teet sieltä.

Kuinka monta kertaa olen istunut elämäni aikana keittiössä? Olen työskennellyt suuressa armeijan keittiössä, keinuvassa laivankeittiössä, kuumassa ja kiireisessä ravintolakeittiössä, kansankuppilasta valioluokkaan ja tietysti kotikeittiössä. Vaikuttaa, että olen syntynytkin kauha kädessä. Armeijassa naurettiin, että keittiöpossujen kunniamerkki on lusikka-haarukkamysteerio kaalinlehvillä. . .

Perunat alkavat olla kypsiä. Keitinvedessä oli reilusti sipulikuutioita. Niitä saa nykyisin pakasteena, eikä sipulia tarvitse pilkkoa erikseen joka ruokaan. Kaadan osan perunoiden keitinvedestä kulhoon siivilän läpi. Palautan siivilään jääneet sipulit takaisin perunoiden joukkoon. Muusaan perunat survimella ja laitan mukaan reilun kimpaleen voita. Ohennan muusin keitinliemellä ja viimeistelen sen vatkaimella. Lopuksi ripaus suolaa ja muusi on valmis.

Jaa, ettei maitoa laisinkaan muusiin? Ei, sillä keitinvedessä on perunan parhaat aromit. Keitinvedellä ohennettu perunamuhennos säilyi jääkaapissa kauan ja sitä oli helppo lämmittää. Koko juttu sai alkunsa ruutmuusista ja suolalihasta. Ruutmuusia, eli lanttuperunasosetta ja keitettyä suolalihaa valmistetaan vielä laivoissa. Se periytyy purjelaiva-aikakaudelta. Ruutmuusi ohennettiin keitinliemellä ja siitä sain myöhemmin ajatuksen käyttää perunoiden keitinlientä muusin tekoon. Hyvin toimii, mutta reilusti sipulia mukaan. Nykyiset tv-kokit valmistavat erilaisia kasvismuhennoksia juuri tällä tavalla.

Kalat viipyvät vielä hetken uunissa. Istun ja muistelen menneitä. Eräässä laivassa kokki teki kipparille kampelaa välimeren tapaan. Hän pursotti vadin reunoille perunasosetta. Asetti vadin keskelle keitettyä kampelaa. Kalan päälle tuli herkkusieniä, parsaa ja katkarapuja. Kokki kaatoi vielä kalan päälle vaaleaa tomaattikastiketta sekä hivenen juustoraastetta. Sitten koko komeus uuniin kuortumaan. Jälkeenpäin, kun olin maissa ja ravintoloissa töissä, huomasin, että se oli ollut muunnelma tunnetusta kuhaa Walewska-annoksesta.

Välimeren tapaan voi laittaa melkein mitä vain. Kun vaihtaa mausteita, yrttejä ja juustoja, saa ruoan sopimaan espanjalaiseen, italialaiseen tai kreikkalaiseen keittiöön.

Muistan, kun erään laivan kanssa veimme paperilastin Savonaan, Pohjois-Italiaan. Turusta tuli kansilastiksi hieno huvivene. Veneen nimi oli Lilian V ja tilaaja Ruotsin prinssi Bertil. Hän tuli vastaanottamaan veneen Savonaan ja ruokaili laivalla. Alkuruoaksi tehtiin kylmät alkupalat ja lämpimäksi ruoaksi häränpihvit argentiinalaiseen tapaan. Keittiöapulaisena pääsin myös osalliseksi tämän kuninkaallisen aterian valmistuksessa. Bertililtä tuli kiitokset keittiöön.

Nojaan muistoissani keittiön pöytään ja katselen ulos mitään näkemättömin silmin. Muistan vielä hyvin tuon kesän ja ruuman luukulle kokoontuneen keittiöporukan. Kameran sulkija räpsähtää ja joukko suomalaisia merenkulkijoita piirtyy filminauhalle.

Kiitoksia ammattitaidosta tuli myöhemminkin. Kerran Harri Holkeri söi paistamani pihvin. Hän piti sitä hyvin valmistettuna. Mausteet ja kypsyysaste olivat juuri kodallaan. Haukkujakin oli saatu, aiheellisia ja aiheettomia. Kerran meni isoon jauhelihamassaan jauhetun maustepippurin sijaan kanelia. Samanvärisiä kun ovat. Mitenpä sitä sieltä poiskaan enää sai. Asiakkaat olivat ällistelleet uudella tavalla maustettuja lihapullia. Nykyisin, kun etninen ruoka on tullut muotiin, käytetään kotikeittiöissäkin kanelia arabialais- ja meksikolaistyyppisiin ruokiin.

Sitten oli se korvasienimuhennoksen teko. Eräässä hotellissa asiakas tilasi paahtoleipää ja korvasienimuhennosta huoneeseen. Huoneessa majaili iso johtaja änkyräkännissä. Tein korvasienimuhennoksen, kylmäkkö paahtoi leivän, kerroshoitaja kiikutti perille. Kohta kerroshoitaja palasi annoksen kanssa. Väänsi itkua ja kertoi johtajan hänet haukkuneen huonosta korvasienimuhennoksesta. Minäkin otin siitä nokkiini. Sitten esimieheni, keittiömestari teki annoksen, taas sama juttu. Sen jälkeen keittiöpäällikkö tuli ja ehdotti, että sekoitetaan nämä kaksi muhennosta ja tarjotaan sitä. Teimme niin ja nyt annos kelpasi. Vaikka ei niissä kummassakaan muhennoksessa alun perin mitään vikaa ollut.

Palaan tähän päivään. Otan kalat uunista ja pyydän poikani syömään. Vaimokin tulee näillä minuuteilla. Poika avustaa minua joskus keittiössä, kuori nytkin perunat. Hän saa olla keittiöapulainen, kuten minä joskus aikoinaan. Omena on kuitenkin pudonnut kauas puusta. Hän sulkee kokin ammatin tulevaisuudestaan. Tietotekniikkaa nuorten ammatin pitää olla, hän sanoi. Sitä se tämä aika on, minä tuumin.

   
         
   
  Harri Hietala  
   
         
    Jutun espanjalainen uunikalaresepti: Pirkka 1-2/2004    
         
   
   
         
         
         
   

Avioero
 

Rosa Silverdal - Järnström istui Helsinki-Vantaan lentoasemalla ja odotti Berliinin koneeseen pääsyä.  Hän oli jättänyt matkatavarat hihnalle ja kulkenut metallinpaljastimen läpi. Suuttumuksen puna väreili hänen poskilla ja alahuuli törötti vieläkin uhmakkaasti. Laite oli huutanut ja virkailija riisutti kaikki korut hänen päältään.  Sitten mies kuljetti etsintälaitetta pitkin hänen vartaloaan. Patukka myötäili tarkasti hänen uhkeita muotoja ja viipyi liian kauan pakaroiden seudulla. Mitähän muut matkustajat ajattelivat? Hävytöntä, ei mitään käytöstapoja!

Lentoaseman ikkuna peilasi Rosan kuvan. Sen näkeminen lievitti hieman kiukkua.  Peilikuvassa näkyi vielä vetreä ja hyvännäköinen 60-vuotias nainen.  Monen miehen pää kääntyi, kun hän kopsutteli piikkikoroillaan ohi.  Niin hän ainakin itse uskoi. Viime aikoina oli tosin tullut ryypiskeltyä rankasti.  Nytkin Rosan kädet hikoilivat ja vapisivat, mutta tämähän oli vain elämää, hän ajatteli. Kunhan pääsen koneeseen ja saan muutaman konjakin, olokin korjaantuu.

Rosan toinen avioliitto oli päättynyt hiljattain myrskyisästi. Hurrikaani oli puhaltanut heillä koko avioliiton ajan, milloin mistäkin suunnasta. Kuinka kauan kestää, monet tuumivat. Kun eräänä yönä koko lasivarasto pirstoutui avotakan reunukseen ja nojatuoli lensi ikkunasta, oli avioliitto tullut päätepisteeseensä. Samassa rytäkässä lensi myös konjakkipullo Rosan aviopuolison, yleisesikunnan everstiluutnantin hienoon perintötauluun. Napoleon konjakki värjäsi nyt Suomen sodan maalauksen, tai ne riekaleet, mitä siitä oli jäljellä. Sitä everstiluutnantti ei tulisi koskaan antamaan anteeksi.

Rosa havahtui, kun matkustajat kuulutettiin koneeseen. Hän kokosi itsensä, otti vähät tavaransa ja asettui jonoon. Koneen ovella tummapiirteinen stuertti tunsi hänet.
– Tervetuloa arvon rouva, stuertti kumarsi ja suuteli kevyesti Rosan hansikkaan verhoamaa kättä.
– Ah, kiitos nuorimies, Finnair saa olla ylpeä kaltaisistanne, Rosa kujersi.
– Toivottavasti lento on yhtä hieno kuin käytöksenne.
– Sen lupaan, stuertti sanoi ja iski aavistuksen silmää.

Rosa istui ikkunapaikalle koneen perälle. Ikkunasta näkyi runkoon kiinnitetty moottori. Taisi tulla meluinen matka, hän ajatteli. Oikeammin hänen paikkansa olisi koneen etuosassa, ykkösluokassa, mutta niitä paikkoja ei ollut enää saatavana. Lentoemäntä tarkisti turvavyöt ja koneen kapteeni toivotti matkustajat tervetulleeksi parituntiselle lennolle Berliiniin. Rosan kohdalla lentoemäntä pysähtyi ja tiedusteli erityistoivomuksia. Lentoemäntä oli nuori ja nopea oppimaan. Hän oli laittanut korvan taakse stuertin vihjeen, että koneessa oli oopperadiiva, jota oli syytä palvella erityisellä huolella. Tipit tai haukut olisivat palvelun mukaisia. Ensimmäisenä erityistoiveena Rosalla oli iso lasi konjakkia. Sen hän sai heti, koneen ollessa vielä maassa. Samalla kymmenen euron juomaraha vaihtoi omistajaa. Vieruspenkillä istunut mies ihmetteli käytäntöä, mutta tyytyi Rosan sujuvaan valehteluun jännityksen lieventämisestä. 

Kone kiihdytti kiitoradalla ja nousi moottorit jylisten aamutaivaalle. Se lävisti ohuen pilvikerroksen ja aurinko tulvahti koneeseen. Kone asettui vaakalentoon ja lentoemännät tarjoilivat matkustajille kahvia ja sämpylää.Rosa otti kahvin kanssa vain konjakkia. Sen jälkeen oli tax-free tuotteiden vuoro. Rosa haisteli parfyymeja ja osti kalleinta. Gertrudille ei kelpaisi muu, hän ajatteli. Rosa oli matkalla saksalaisen ystävänsä Gertrudin luokse avioeromasennustaan hoitamaan. Puhelinkeskusteluissa oli sovittu mukavasta viikosta Berliinissä. Se palauttaisi Rosan taas raiteille.                     

Rosa oli tosin tehnyt jo jotain masennukselleen. Italialainen nuorimies Paolo oli istunut helsinkiläisravintolan nurkkapöydässä samettisilmineen. Rosa oli heti myytyä naista. Yö Paolon kanssa nuorensi häntä heti kymmenen vuotta ja lisää oli luvassa. Ja mitä akrobatiaa yö oli ollutkaan? Rosa vieläkin punastui. Mikäpä oli parempaa vanhenevalle naiselle kuin nuori rakastaja, hän ajatteli ja siemaili konjakkiaan. 

Gertrud oli hänen vanha hyvä ystävä jo vuosien takaa. He olivat esiintyneet samoissa oopperoissa, mutta nyt heidän aikansa alkoi olla ohi. He olivat eläneet rikkaan elämän ja nyt oli muistelmien aika.  Miehet olivat heidän lempipuheenaiheita. Kummallakin oli jäänyt avioliitoistaan myös jotain taskun pohjalle. Niillä saattoi elellä nyt huolettomasti ja pitää vaikka rakastajaa. Voi Paolo kulta, kohta taas nähdään, Rosa ajatteli haikeana Helsinkiin jäänyttä uutta leikkikaluaan.

Kone lensi tasaisesti auringonpaisteessa. Moottori ulisi unettavasti. Rosa ajatteli Gertrudia. Mitähän hänen sukunsa sai kestää sodan jälkeen? Suvun jäsenet olivat olleet kiivaita kansallissosialisteja ja kuuluneet Hitlerin lähipiiriin. Heillä ei taatusti ollut helppoa, kun päitä alettiin laittaa pölkylle sodan päätyttyä. Mutta niistä ajoista ei saisi puhua.

Rosa vaipui levottomaan uneen. Viimeaikaiset rankat tapahtumat, viikkojen juopottelu, unilääkkeet ja nyt nautitut konjakit sortivat hänet painajaisen syövereihin. Lentoemäntä kulki ohi ja näki Rosan nukkuvan. Selkänoja oli yläasennossa ja turvavyö kiinni. Nukkukoon vaikka koko matkan, hän ajatteli.

Rosa näki painajaista, jossa hän oli Saksassa huhtikuun lopulla 1945. Saksan viimeiset päivät olivat käsillä. Kolmas valtakunta teki kuolemaa. Verenpunaiset savupilvet peittivät Berliinin ja sen kaduilla taisteltiin. Siviilit yrittivät piiloutua raunioihin, mitä pommituksilta ja kranaattitulelta oli vielä jäljellä.  Venäläinen rynnäkkötykki jyräsi saksalaisen panssaritorjuntatykin kadunkulmaan. Hitler-jugend-joukkojen lapsisotilaat ja vanhuksista muodostuva nostoväki yrittivät turhaan pidätellä päälle käyvää vihollista. Kuolema niitti satoaan, mutta Johtaja oli vielä hengissä.

Painajaisessa Diiva istui Berliinissä, Tempelhofin lentokentän bunkkerissa. Käsittämätöntä, hän ajatteli.  Miten tämä oli mahdollista? Paikka ja vuosisata olivat vääriä. Miten hän oli tänne joutunut? Bunkkerin katossa roikkui lamppu. Se himmeni ja pimeni välillä kokonaan. Pommit ravistelivat lentokenttää ja bunkkeria. Yhtä kiitorataa pidettiin auki Johtajaa varten, miestappioista välittämättä.

Rosa siristi silmiään ja yritti nähdä bunkkerissa leijailevan pölyn läpi. Hahmoja istui seinustan penkeillä.  Sitten hän tunsi heidät. Kylmät väreet kulkivat hänen selkäpiissään. Adolf Hitler istui kumarassa, kädet vapisten ja kaiken toivonsa menettäneenä. Hänen vieressään kalmankalpea Eva Braun kietoutuneena likaiseen sotilasmantteliin. Hän oli riutunut ja tukka hapsotti. Kyyneleet olivat uurtaneet hänen kasvonsa. Hän oli tuore rouva Hitler. Vihkisormus kiilteli irvokkaasti hänen likaisessa sormessaan.

Johtajan adjutantti salkkuineen oli vetäytynyt sivummalla istuvan Hanna Reitschin seuraan. Hanna Reitsch oli Hitlerin lempilentäjä. He odottivat sopivaa tulitaukoa noustakseen ilmaan pienellä tiedustelukoneella. Kone lennättäisi Johtajan seurueen Espanjaan ja sieltä sukellusvene veisi heidät Etelä-Amerikkaan. Toinen, kulta- ja jalokivilastissa oleva sukellusvene odotti jo naamioituneena erään Etelä-Amerikan sivujoen varrella. Se takaisi heille tulevaisuuden.                     

Rosa istui kauhusta jäykkänä. Hän hikoili kylmää hikeä. Adolf Hitler nousi ja kumartui hänen puoleensa. Rosa tunsi kuoleman henkäyksen kasvoillaan.
– Lähdette mukaamme Etelä-Amerikkaan, Adolf Hitler sanoi.
– Ennustajani on kertonut, että olette tuleva oopperataivaan lahja, siksi kulttuurivalintamme osui teihin.
– Ei voi olla totta, diiva sopersi kauhuissaan.

Samalla Finnairin reittikone, jossa Rosa matkusti ja näki painajaistaan, teki laskua Tempelhofin lentokentälle. Kone oli käsiohjauksessa ja se keinui puolelta toiselle. Voimakas sivutuuli yritti työntää sitä syrjään laskeutumislinjalta. Ohjaamossa oli täysi työ pitää kone suunnassaan.

Unessa Rosa tunsi hirvittävää pakokauhua ja hän yritti nousta penkiltä.  Hän halusi pois tästä mielettömyyden ja kuoleman kellarista. Adolf Hitler tarttui häntä vyötäisiltä ja yritti estää. Rosa repi itseään irti. Samalla Katjusha-rakettiparvi syöksyi ulisten yli kentän ja iskeytyi lentokonesuojiin. Koko bunkkeri tuntui keinuvan.
– Siinä meni viimeinenkin kone, Hanna Reitsch kiljui.
– Yritetään valtakunnankanslian bunkkeriin, Hitler huusi ja piteli tempoilevaa diivaa.

Yhtä äkkiä joku puhui suomen kielellä Rosan korvaan ja taputti kevyesti hänen kättään.
– Hyvä rouva rauhoittukaa, pääsemme kohta koneesta, miesääni sanoi.
Rosa heräsi vaivoin painajaisestaan, räpytteli silmiään ja yritti hahmottaa maailmaansa tähän päivään. Vieressä istuva mies katsoi häntä huolestuneena. Painajainen oli poissa ja samoin toisen maailmansodan loppunäytös. Kone oli laskeutunut ja jarruttanut ensin rajusti moottoreillaan, mutta rullasi nyt tasaisesti pitkin kiitorataa. Rosa oli painautunut turvavyöhön jarrutuksen aikana. Hän koitti kädellä lanteitaan. Siellä ei ollut enää kenenkään käsiä, vaikka hän olisi voinut vaikka vannoa, että juuri äsken joku…

Rosa katseli lähestyvää lentoasemarakennusta siiven yli. Moottorien kova kiljunta oli sopinut liian hyvin sen katjusha-rakettiparven ääneksi, mikä tuhosi unessa sen lentokonesuojan ja vei mahdollisuuden Etelä-Amerikkaan.  Hyvä niin…
– Oli lähellä, etten joutunut väärään koneeseen, Rosa sanoi lentoemännälle poistuessaan koneesta
– No, nyt olemme kuitenkin oikeassa paikassa, Tempelhofin kentällä, Berliinissä, lentoemäntä sanoi ja vilkaisi varovasti stuerttia.
– Tarjosimmeko hänelle liian monta konjakkia, vai onko rouva alkanut sekoamaan, kuiskasi lentoemäntä.

Rosa Silverdal - Järnström kulki vapisevin jaloin läpi hallin, noukki pienen matkalaukun hihnalta ja lähti etsimään Gertrudia. Hän tunnisti ystävänsä kaukaa. Tämä ei ollut muuttunut yhtään. Gertrud oli ikinuori ja näytti myös siltä. Gertrud rutisti ensin Rosaa kunnolla ja jäi sitten katsomaan. Rosa parka.  Hän näytti huonolta. Kasvot olivat uurteiset, meikki levinnyt, huulipuna töhrinyt suupielen ja silmät olivat säikähdyksestä suunniltaan. Rosa näytti olevan lujilla tämän eronsa kanssa.
– Miten voit, hyvä ystävä, Gertrud kysyi.
– Vanhat haamut vähän kummittelevat, Rosa sai sanottua.
– Niin ne aina, mutta kyllä ne katoavat, kunhan me tytöt hieman tuuletamme itseämme Berliinin yössä, Gertrud sanoi.
– Sen yhden kauhean tyypin mukaan en halua, Rosa sanoi.
– Eikä tarvitsekaan, Gertrud sanoi ja katsoi hieman ihmetellen ystäväänsä.
– Mutta eiköhän nyt olisi tervetuliaissnapsin paikka… 

   
         
   
  Harri Hietala  
   
         
    Tämä novelli on Oulun kansalaisopiston Kirjoittajapiirin kotitehtävä. Tehtävässä tuli valita yksi kolmesta henkilöstä, tapahtumasta, paikasta ja kirjoittaa siitä fiktiivinen tarina.